Piilolinssien historia
Piilolinssien historia
Näköongelmia on esiintynyt niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa. Silmälasien keksimisen ajankohta on historian hämärän peitossa. Ne ilmestyivät Italiassa 1200-luvun lopulla.
Piilolinssien idean keksi alun perin Leonardo da Vinci, mutta hän ei aikonut käyttää niitä näön parantamiseen, vaan pikemminkin silmän sopeutumiskyvyn testaamiseen.
Sir John Herschel ehdotti piilolinssien käyttöä näön parantamiseksi vuonna 1845, mutta ei ryhtynyt mihinkään toimiin sen toteuttamiseksi. Ensimmäiset toiminnalliset piilolinssit valmisti saksalainen lääkäri Adolf Eugen Fick vuonna 1887. Ne olivat kömpelöitä ja niitä voitiin käyttää vain muutaman tunnin.
Kovat piilolinssit otettiin käyttöön Amerikassa 1940-luvulla, ja ne ovat osoittautuneet erittäin mukaviksi ihmisille, jotka sietävät niitä. Ne on valmistettu pleksilasista ja ne ovat melko yksilöllisiä. Suurin ongelma oli, että vain joka viides ihminen pystyy käyttämään tämän tyyppisiä piilolinssejä. Siksi tämän tyyppisten piilolinssien tuotanto on jäänyt melko harvinaiseksi.
Läpimurron pehmeiden piilolinssien alalla teki akateemikko Otto Wichterle, jonka artikkeli aiheesta julkaistiin Nature-lehdessä vuonna 1959. Hänen pehmeää materiaaliaan, jonka vesipitoisuus oli 38 %, käytettiin pohjana useimpien maailmanlaajuisesti tuotettujen pehmeiden piilolinssien valmistuksessa. Pehmeät piilolinssit ovat paljon paremmin siedettyjä kuin kovat linssit, joten piilolinssien sovittaminen helpottui.
Piilolinssimateriaalit kehittyvät jatkuvasti. Vielä vähän aikaa sitten kaikki pehmeät piilolinssit valmistettiin HEMAsta tai muusta hydrogeelistä, joka sisältää erilaisia lisäaineita piilolinssin parantamiseksi. Hydrogeelilinssin hapenläpäisevyys määräytyy linssin vesipitoisuuden mukaan. Mitä suurempi vesipitoisuus on, sitä suurempi on sen hapenläpäisevyys (Dk), mutta linssin vesipitoisuuden kasvaessa linssi paksuuntuu, mikä vähentää hapen läpäisykykyä (Dk/t). Dk/t-luku mittaa, kuinka paljon happea kulkee piilolinssin läpi sarveiskalvon pinta-alayksikköä kohden eli kuinka paljon sarveiskalvo voi "hengittää" linssin alla.
Nykyaikaisten hydrogeelilinssien Dk/t-arvo ei saa olla yli 40. Tutkimukset ovat osoittaneet, että jos Dk/t on yli 30, noin 95 % potilaista sietää piilolinssien korjausta päivittäisellä hoito-ohjelmalla ilman hapenpuutteen oireita. Jotta linssejä voisi käyttää pidempään, oli etsittävä materiaalia, jonka Dk/t-arvo on vähintään 87.
1980-luvulla kokeiltiin myös silikonista valmistettuja piilolinssejä pitkäaikaiseen käyttöön. Niiden laajamittaista käyttöä rajoittivat kuitenkin silikonin negatiiviset ominaisuudet, kuten hydrofobisuus, korkea lipidien kertymä linssin pinnalle ja liiallinen elastisuus. Silikonin liiallisen elastisuuden ja sen kyvyttömyyden kuljettaa nesteitä ja vesiliukoisia aineita vuoksi se myös tarttui liikaa silmän sarveiskalvoon, mikä heikensi linssin liikkuvuutta ja teki sen käytöstä epämukavaa.
Piilolinssien maailmassa on uusi trendi silikonihydrogeelilinssit. Ensimmäistä kertaa oli mahdollista yhdistää silikonin korkea hapenläpäisevyys hydrogeelin tehokkaaseen nesteensiirtoon, erittäin hyvään kostutuskykyyn ja hydrofiilisyyteen. Näiden piilolinssien ja hydrogeelilinssien välinen ero on alhaisessa vesipitoisuudessa (24 %) ja korkeassa Dk/t-luvussa. Silikonihydrogeelilinssien Dk/t-luku on vähintään 110, mikä varmistaa normaalin sarveiskalvon aineenvaihdunnan jopa kuukausien jatkuvassa käytössä.
